Onko kristillinen ihmiskuva vanhentunut, kun elämme ilmastokriisin ja ekologisen uudelleenarvioinnin aikakautta? Millaisia reittejä kuljetaan kaikkien lajien kannalta kestävämpään tulevaisuuteen?
Idea, joka kristinuskoon tavataan liittää, on ihmisen asettaminen erityiseen asemaan. Ihmisen sanotaan luodun Jumalan kuvaksi, erilleen muista lajeista ja luonnosta. Luterilaisuuteen niveltyy vielä erityisen yksilökeskeinen idea Raamatun tekstejä lukevan ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta.
Ilmasto- ja ekokriisi sekä yhteiskunnallisen tasa-arvon kysymykset näyttävät vaativan yksilökeskeisyyden sijaan pikemminkin yhteisöihin nojaavia ratkaisuja ja ideaa ihmisestä erottamattomana osana luonnon ja lajien kokonaisuutta.
Mitä Åbo Akademin professori Björn Vikström ja Lasten ja Nuorten keskuksen asiantuntija ja kouluttaja Suvielise Nurmi ajattelevat kristillisen ihmiskuvan kysymyksistä ilmastonmuutoksen aikakaudella?
Ihmiselle pitää jättää vastuunsa
Ilmasto- ja ympäristötietoisuuden kasvuun liittyy ajatus siitä, ettei ihminen ole luonnosta erillinen ja muiden lajien hyväksi käyttämiseen oikeutettu olento. Muille lajeille halutaan taata moraalinen oikeus elämään ja koskemattomuuteen siinä missä ihmisellekin.
Samalla viimeisin tieteellinen tutkimus tuo esille koko ajan todistusaineistoa siitä, että ihminen on laji siinä missä muutkin, ja että meidän mielialoihimme, järjenkäyttöömme ja harkintaamme vaikuttavat toisaalta ulkoiset ryhmän paineet ja satunnaiset virikkeet, mutta myös esimerkiksi oman suolistomme mikrobit.
”Todellakin, raja ihmisen ja muiden elävien olioiden välillä tosiaan on tieteellisesti kyseenalaistettu, samoin myös raja ihmisen ja koneen välillä. Tässä uudessa ihmiskäsityksessä on paljon kiehtovaa, mutta minua huolestuttaa, että se saattaa johtaa jossain tapauksessa ihmisen eettisen vastuun ohenemiseen. Ei missään tapauksessa pidä puolustaa ihmisen ylimielisyyttä suhteessa muuhun luontoon, mutta minusta me ihmisinä emme voi hälventää moraalista toimijuuttamme”, Björn Vikström pohtii.
”Onko ihminen jotenkin erityisasemassa luomakunnassa? Riippumatta, mitä me tästä ajattelemme, ihminen on ottanut itselleen liian suuren roolin. Käytämme muuta luomakuntaa hyväksemme. Mitä tälle pitäisi tehdä? Katse väistämättä kääntyy juuri meihin itseemme: meidän pitää omilla ratkaisuillamme vaikuttaa tähän kehitykseen. Ei muun luonnon.”
”On myös illuusio, että voisimme jotenkin palata elämään, jossa emme vaikuta mitenkään muuhun elävään. Meidät on tähän heitetty ja meidän täytyy ottaa vastuu tästä todellisuudesta, vaikka tiedämme, ettemme koskaan pääse pisteeseen, jossa voisimme sanoa, että okei, nyt olen tehnyt riittävästi.”
Jumalan kuva, mutta millaisen?
Kristinuskoon liittyy vahva näkemys siitä, että ihminen on asetettu maailmaan Jumalan kuvaksi.
”Ihminen on Jumalan edustajana maan päällä. Mutta tähän Imago Dei -ajatukseen liittyvä toinen pointti luomiskertomuksessa on vastuu, joka ihmiselle annetaan. Meidän mandaattimme ei tarkoita lupaa tehdä mitä tahansa”, Vikström toteaa.
Ihminen on siis maailmassa vastuullisena. Uhkaako tämä vastuu sitten hävitä, jos ihmisen erityisyyttä ei nähdä yksilöiden irrallisuutena toisistaan ja muusta luomakunnasta, Suvielise Nurmi kysyy. Hänen mielestään ei.
”Mikä Jumalan kuvana olemisessa on erityistä? Jos ajattelee käsitystä Jumalasta, kristologia nousee tärkeänä esiin: Jumala tulee lihaksi, osaksi ihmisyhteisöä, eläinyhteisöä, biologista todellisuutta. Toisin
sanoen Jumalakaan ei ole erillinen, kun Raamatunkertomuksiakin miettii. Meidän vallitseva ajatuksemme ihmisestä, joka on luonnosta erillinen, on harhainen suhteessa siihen, mitä Jumala itsestään ilmoittaa.”
”Jos siis ajattelee, mikä meissä oikeastaan on uniikkia Jumalan kaltaisuutta, se ei olekaan yksilöllisyys ja erillisyys, vaan uskallus olla läsnä, mennä joukkoon ja materialisoitua”, Nurmi miettii.
”Ja tulla samalla haavoittuvaksi!”, Vikström lisää.
”Tuo on tärkeää. Kun ajatellaan ihmiskuvan muutosta suuntaan, jossa meitä ei nähdä vain ihmisten välisessä vaan monilajisessa moraalisessa yhteisöllisyydessä, haavoittuvuus on keskeinen käsite. Meitä kaikkia lajeja yhdistää se, että olemme haavoittuvia”, Nurmi jatkaa.
Ihminen toteutuu yhteisöissä
Nurmi on sitä mieltä, ettei kristillisyys ole yhteensovittamaton sellaisen ajattelun kanssa, jossa ihmisen nähdään olevan syvemmin suhteessa kaikkeen ympäröivään.
”Jos miellämme ihmisen suhteissa eläväksi ja niiden kautta toteutuvaksi olennoksi, ei se vie myöskään meidän vastuutamme pois. Vastuullisuus on asettumista vastuuseen suhteessa toisiin ihmisiin ja koko muuhun maailmaan: onko meillä herkkyyttä kuulla ja ymmärtää kaikkia muita olentoja ja vastata niiden tarpeisiin? Tuottaako suhteemme toisiin hyvää?” Nurmi pohtii.
”Kun muutamme ihmisnäkemystämme yksilöstä yhteisön suuntaan, syntyy tilaa yhteiselle vastuulle ja uudenlaiselle toivolle. Me emme voi tulla yli-ihmisiksi ja voittaa kaikkea pahaa, mutta voimme
tulla yhteen ja tehdä yhdessä asioita. Olemme osa yhteisöä.”
”Minusta tämä on positiivinen ja hyvin kristillinen sanoma yksilöllisyyden murtumisesta. Emme enää usko siihen, että olisimme jotenkin merkillisen erillisiä ihmisiä.”
Vikström muistuttaa, että kristinuskon perussanoma armosta ja Jumalan rakkaudesta on sekä lahja että tehtävä.
”Näitä ei voi mitenkään erottaa toisistaan ja se jo tekeekin kaiken hyvin yksilökeskeisen teologian mahdottomaksi.”
Ollaan tässä jamassa yhdessä
”Palaisin kysymykseen siitä, missä määrin yleensäkään voimme elää niin, ettemme vaikuta toisiin eläviin olentoihin. Radikaalille biologiselle käsitykselle ihmisestä on perusteita. Mutta mielestäni ei siinä muodossa, että voisimme sulautua ilman jännitteitä tähän elävään biologiseen todellisuuteen, josta olemme osa”, Björn Vikström sanoo.
”Ja tiedän, että kun sanon tämän, se voi olla vain tekosyy sille, etten halua ottaa sitä radikaalia askelta, jonka Elokapinassa toimivat vaikkapa ovat ottaneet, ja näin päädyn johonkin välimuotoon, jossa koetan olla osa-aikainen kasvissyöjä. Ehkä se ei ole good enough, vaikka näin toivoisinkin.”
”Mutta esimerkiksi juuri Elokapinan kohdalla on tärkeää puhua siitä, että heidän tapansa hahmottaa ihmisten vastuu uhkaa johtaa hyvin korkeisiin vaatimuksiin, joihin kukaan ei koskaan yllä. Kun ihmisten harteille kasataan liian suuri taakka, se aiheuttaa lähinnä ahdistusta ja vihaa sellaista yhteiskuntaa kohtaan,
jossa muut eivät ymmärrä miten vakava tilanne on.”
”Olen sitä mieltä, että he ovat oikeassa – yhteiskunta ja me aikuiset emme tee tarpeeksi, ja meidän tulisi todella havahtua tälle ekologiselle kriisille. Mutta tästä pitäisi päästä jotenkin eteenpäin siihen, etteivät vaatimukset tulisi niin ahdistaviksi.”
”En aivan tiedä, miten tähän pitäisi reagoida väheksymättä itse ongelmaa. Mutta mietin, että kristillisellä traditiolla voisi olla jokin lääke tämän suuntaisiin kysymyksiin: me tunnustamme olevamme osa tätä ihmiskuntaa, joka elää yli varojensa tavalla, joka rikkoo suhteet toisiin ihmisiin, luomakuntaan ja Jumalaan. Me tunnustamme, että vain yhdessä voimme tätä muuttaa.”
Enemmän meiksi, vähemmän minuksi
Ympäristöahdistuksesta on muodostunut jo uusi sukupolvikokemus, joka ei vain vauhdita nuorten ilmastoliikettä, vaan myös tukahduttaa koko elämän perspektiivin.
”Miten nuoria tulisi kuunnella ja tukea nuorisotyössä? He ovat tosi erilaisia, heidänkin joukkonsa polarisoitunut. Kirkossakin olisi tärkeää, että haastamme pohtimaan yhteisen vastuun asioita ne, jotka ovat sitä mieltä, että ovat jo vuosikaudet kuulleet ihan liikaakin aiheesta. Kaiken uskottavuuden perusta on, että puhutaan asioista niin kuin ne ovat”, Björn Vikström toteaa.
”Mutta jos sitten miettii nuoria, jotka jo kokevat kovaa ahdistusta, kirkon olisi syytä muistuttaa toivosta ja armosta. Armo on perusta, jolle kristillisen elämän pitäisi rakentua: puutteellisuudestamme huolimatta meidän on hyväksytty. Olemme Jumalan rakastamia. Ja tämä on perusta, jolta ponnistamme, kun yritämme edesauttaa Jumalan valtakunnan toteutumista tässä maailmassa.”
Suvielise Nurmi toivoisi, että nuoria kutsuttaisiin tekemään yhdessä hyvää.
”Kiinnittäisin huomiota siihen, miten seurakunnissamme yhteistä elämää eletään. Ihmiskuvan muutos yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen ja relationaalisuuteen, vaatii meilläkin palaamista käsitykseen
’meistä’ kirkkona, ’meistä’ seurakuntana. Sekin on armoa, että ympärillä on porukka, joka kannattelee uskoa ja kannattelee elämäntapaa ja hyvän tekemistä, ja antaa toivoa, että yhdessä olemme enemmän.”
”Kirkkohan olisi loistava kanava ja alusta sen kaltaiselle arvomaailmalle ja elämälle, jossa ei nosteta yksilöiden arvoa ja kilpailua toinen toista vastaan, vaan sitä, että saamme yhdessä aikaan ja yhdessä
Jumalan kanssa olemme yhteisö vielä suuremmin”, Nurmi sanoo.
”Ajatellen tätä ympäristökeskusteluakin, olen niin monta vuotta odottanut, että seurakuntien nuorisotyössä sanottaisiin, että ’tulkaa tänne tekemään hyvää, mitä hyvää te tahdotte tehdä? Haluatteko
ajaa ihmisoikeuskysymyksiä vai ilmastokysymyksiä vai ruokatuotannon uudistamista – tulkaa tänne, niin tehdään sitä yhdessä!”
”Tosi tärkeää, mitä sanoit”, Vikström täydentää.
”Aktivismiin suuntautuneet nuoret haluavat vaikuttaa asioihin, ja jos voidaan vain mitenkään antaa kuvaa, että tätä voidaan tehdä myös kirkossa, se olisi tosi arvokasta.”
Ihminen muuttuu, entä Jumala?
Ihmisen pitäisi olla Jumalan kuva, mutta käsitys ihmisestä liukuu. Onko niin, että kun kuva ihmisestä muuttuu, muuttuu kuva Jumalastakin?
Vikströmiä kiehtoo narratiivinen näkökulma: ihmisen minuus muuttuu ja kehittyy koko ajan, kun maailma muuttuu ja kertomuksemme itsestämme kehittyy.
”Mehän voimme ajatella Jumalaa vain niissä rajoissa, joissa ajattelemme itseämme. Yleensäkin ihmisille on mahdotonta ymmärtää mitään vertaamatta sitä sellaiseen, mitä jo tunnemme”, Vikström sanoo.
”Tämä liittyy myös siihen, kuinka Jumala muuttuu, kun maailma muuttuu. Jumalallakin on narratiivinen identiteetti. Maailmaa ja itseämme koskevien käsitysten muuttuminen muuttaa siten Jumalaakin.”
”Siksihän kertomukset ovat aina olleet tärkeitä meille: Raamatussakin Jumala kuvataan kertomusten kautta, Israelin kansan vaiheiden kautta tai Jeesuksen vertausten kautta. Me olemme tämän kokemusmaailmamme vankeja, vain sitä käyttämällä voimme jotain Jumalasta sanoa, vaikkakin Jumala jää aina lopulta tutkimattomaksi.”
Vikström sanoo, että tällainen teologisen ajattelun suunta vaatii irtiottoa hellenistisestä käsityksestä muuttumattomasta ja erillisestä Jumaluudesta, jolta ei puutu mitään.
”Raamatun Jumala on sellainen, joka rakastaa, joka kaipaa ja jolta siksi puuttuu jotain, ja joka on tässä mielessä elävä. Tämä edustaa tiettyä ihmislähtöisyyttä Jumalasta puhuttaessa, mutta minusta kristilliseen Jumalakäsitykseen yhteensopiva ajatus.”
Teologiaa, joka inspiroisi yhteiseen työhön?
Vikström ja Nurmi kannattavat ajatusta siitä, että kristinuskon tarjoama narratiivi ihmisestä ja Jumalasta kykenee muodostamaan merkityksiä tähän aikaan ja sen kysymyksiin. Mutta millä tavalla teologiasta pitäisi puhua nuorten kanssa, jotta kirkko säilyisi relevanttina kaikissa niissä asetelmissa,
joissa suuria kysymyksiä olemassaolosta ja elämän moninaisuudesta käydään?
”Onnistuminen riippuu paljolti siitä, miten kristillistä narratiivia tulkitaan ihmisille”, Suvielise Nurmi miettii.
”Niin, miten teologisen kielen pitäisi muuttua?” Vikström kysyy.
”Ehkä eskatologisen puolen tulisi tulla selvemmin esille: tämän dramaattisen näkemyksen maailmasta, jossa elämää suojelevat ja tuhoavat voimat todella ovat toistensa kimpussa.”
”Luterilaisessa kirkossa olemme olleet niin varovaisia puhumaan eskatologiasta, koska me tunnemme nämä hihhuliitit, jotka ovat vieneet sen kentän, emmekä halua samaistua heihin. Mutta tässä on yhtymäkohtia tähän aikaan; maapallon tulevaisuus on uhattuna. Ja riippumatta ilmastonmuutoksestakin maapallo ja maailmankaikkeus joskus tulevat ilmeisesti häviämään. Me tulemme joskus kuolemaan. Tämän toteaminen, mutta tavalla, joka ei herätä toivottomuutta, vaan inspiroi yhteiseen työhön yhteisen tulevaisuutemme puolesta, se kai on se tavoite.”
Teksti: Jaakko Kaartinen
Artikkeli on ilmestynyt Villi-lehdessä 6/2021