Lapsen huoli ja suru näyttäytyvät monin eri tavoin. Surua ja kriisiä ei tule väistellä. On lapsen ja koko perheen etu, että muutkin lapsen arjessa olevat aikuiset tietävät perheen mahdollisesta kriisistä ja pystyvät tukemaan lasta sensitiivisesti.

Lasten suru on tullut Anna Weckströmille tutuksi. Mannerheimin Lastensuojeluliiton auttavien puhelinten tiimissä työskentelevä Weckström on kuunnellut satojen lasten ja nuorten murheita ja suruja. Yksi yleisimmistä puheenaiheista on ollut arjen yksinäisyys.

– Lapsen emotionaalista yksinäisyyttä on paljon. Vaikka perheessä olisi sinänsä kaikki hyvin, lapsella on kokemus siitä, että hän on yksin. Syksyn tullen saamme eniten puheluja kiusatuksi tulemisesta, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteen kokemisesta. Lasten puheluissa on selkeästi kuultavissa, että lapsen kaipuu aikuiseen on valtava, Weckström kertoo.

Muutakin surua puheluihin mahtuu.

– Muutto toiselle paikkakunnalle, lemmikkieläimen kuolema, vanhempien ero sekä muut erilaiset kriisit aiheuttavat lapselle surua ja huolta. 

Läheisen vakava sairastuminen tai kuolema saattavat saada myös vanhemmat tarttumaan auttavaan puhelimeen.

– Vanhemmat voivat olla neuvottomia, miten lapselle tulisi puhua esimerkiksi isovanhemman kuolemasta. Pohtiessaan asiaa toisen aikuisen kanssa vanhempi pääsee käsittelemään myös omia tunteitaan, mikä kannattelee omalta osaltaan koko perhettä.

Tuleeko Suomeen sota?

Ukrainan sotatilanne huolestutti menneen kevään aikana erityisesti varhaisnuoria.

– Sota herätti lapsissa paljon pelkoja. Aiheesta myös vitsailtiin ja ikään kuin testattiin aikuisen reaktioita. Meidän ideologiaamme kuuluu, että niin saakin tehdä. Vaikka keskustelu lähtisikin liikkeelle vitseistä, otamme lapsen kaikki tunteet ja puheet vastaan ja tarjoamme asioihin liittyen myös oikeaa tietoa.

– Lasten suuri huoli on, voisiko sota levitä Suomeenkin. Mitä silloin tapahtuisi? Mihin pakenisin, jos sota leviäisi Puheluista on ollut kuultavissa, että vanhemmilla ei ole aina aikaa tai välineitä tukea lasta pelon keskellä. Monet vanhemmatkin ovat saattaneet olla tilanteesta kuormittuneita ja ahdistuneita. Kaikki vanhemmat eivät ole välttämättä tulleet edes ajatelleeksi, että lapsetkin kuulevat samoja asioita kuin he.

Weckströmin korviin on kantautunut myös venäläisten lasten huoli ja suru siitä, että he ovat kohdanneet sodan alettua suomalaisten lasten taholta rasismia ja kiusaamista.

Sanaton suru

Alle kouluikäiset lapset eivät seuraa uutisia, korona ja sota eivät heihin juuri vaikuta. Tilanne on erilainen, jos koronan tai sodan vaikutukset koskettavat lapsen omaa elämää, perhettä tai läheisiä.

Alle kouluikäiset lapset kantavat huolta ja kokevat surua hyvin saman tyyppisistä asioista kuin vanhemmatkin lapset, mutta suru ilmenee eri ikäisillä lapsilla eri tavoin.

– Suru on yleismaailmallista, se kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Se on tunne, jonka me kaikki kohtaamme jossain vaiheessa. Surun kokeminen on yksilöllistä niin aikuisilla kuin lapsillakin. Jokainen prosessoi surua omalla tavallaan.

Pienellä lapsella ei välttämättä ole sanoja surun käsittelyyn. Lapsi tarvitsee aikuista avuksi surun, pelon ja ahdistuksen sanoittamiseen ja kohtaamiseen.

– Lapsen tunnetilat ja toiminnot saattavat vaihdella nopeasti tilanteesta toiseen. Surun keskeltä lapsi saattaa siirtyä vaikkapa leikkimään iloisesti. Aikuisen on hyvä tiedostaa, että nopeat siirtymät ovat lapselle tavallisia, mikä on hyväkin asia. Surusta huolimatta lapsi leikkii ja kokee myös iloa.

Kaikki tunteet ovat sallittuja

Vaikka aikuiset sanottaisivatkin lapsen tunteita, lapsi ei välttämättä itse puhu menetyksestään mitään.

– Lapsi voi olla hyvinkin ilmeetön, sekin on ihan normaali reaktio. Siitäkin huolimatta on hyvä hieman kalastella lapselta hänen tunteitaan. Vaikka lapsi ei juuri nyt puhuisikaan, suru tulee todennäköisesti pulpahtamaan pintaan jossain myöhäisemmässä vaiheessa.

Lapsi voi tuntea menetyksessään raivoa, vihaa, syyllisyyttä tai häpeää. Suru voi saada lapsen kiukuttelemaan tai vetäytymään. Lapsi voi taantua ja alkaa käyttäytyä ikätasoonsa pienemmän lapsen tavoin. Yökastelu, voimakas eroahdistus ja takertuminen vanhempaan ovat nekin tyypillisiä tapoja reagoida tilanteeseen.

– Näissäkin tilanteissa on tärkeää, että aikuinen sanoittaa surua lapselle. Lapsen tulee saada tietää, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja kaikki surevat omalla tavallaan.

 Isot kriisit ja mullistukset purkautuvat usein lapselle tyypilliseen tapaan vapaan leikin hetkissä.

– Vaikka vaikeiden asioiden leikkiminen saattaa tuntua aikuisesta hurjalta, on tärkeää hyväksyä se.

Itse tapahtumaa tulee käsitellä lapsen kanssa ikätasoisesti ja totuudenmukaisesti, ettei lapsen mielessä synny väärinkäsityksiä tapahtuneesta. Jos jostain asiasta vaietaan, lapsi alkaa täyttää puuttuvia aukkoja mielikuvituksensa avulla.

– Kuolemaan liittyviä kielikuvia kannattaa välttää. Lapselle tulee puhua kuolemasta eikä esimerkiksi pois nukkumisesta. Muuten lapsi voi alkaa pelätä nukkumaan menoa ja ettei hän itse heräisikään enää aamulla.

Lapsi ei ymmärrä kuoleman lopullisuutta

Alle kaksivuotias lapsi ei vielä kykene ymmärtämään, että kuolema on lopullista. Kuolema on lapselle ero kuolleesta ihmisestä.

– Lapsen ajattelu on kahdesta viiteen ikävuoteen hyvin minäkeskeistä, ja siinä voi olla vähän maagisiakin piirteitä. Kaikkia ihmisiä koskevan kuoleman lopullisuus ei ole vielä osa lapsen ajattelua. Lapsi kyllä ymmärtää, että joku muu kuolee, mutta ajattelee itse olevansa kuolematon. Lapsen ymmärrys kuoleman lopullisuudesta lisääntyy kuuden ikävuoden vaiheilla.

Pienikin lapsi suree kuollutta ihmistä, vaikka hänellä ei olisi vielä käsitystä kuoleman lopullisuudesta.

– Lapsi saattaa käsitellä läheisen kuolemaa vasta vanhempana, kun ymmärrys kuolemasta lisääntyy.

Miten lapselle sitten selittää, mitä kuolema on ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Siihen ei ole olemassa valmista eikä oikeaa vastausta.

– Jokaisella perheellä on oma arvomaailmansa ja uskomuksensa, mitkä vaikuttavat siihen, miten asiasta kotona puhutaan. Vanhemman kannattaakin miettiä jo etukäteen, miten esimerkiksi kuolemasta kotona keskustellaan. Mitä vastata lapselle, joka kysyy, mihin vaari meni? Aikuinen voi myös sanoa, ettei hän tiedä, ja asiaa voi pohtia  lapsen kanssa yhdessä, miten hän itse asiasta ajattelee.

Lapsen osallisuus surutyössä toteutuu, kun lapsen menetyksestä nousevat tunteet otetaan huomioon ja hänen kysymyksiinsä vastataan. Lapsen tulee saada kokemus kuulluksi tulemisesta.

– Luodaan surun jakamiselle salliva ilmapiiri, ja annetaan lapselle tilaa kuolleen muisteluun. Lapsen tunteita ja kysymyksiä ei sivuuteta, vaan ne kaikki otetaan vastaan.

Elämä jatkuu

Jos lapsi äkillisesti tai yhtäkkiä alkaisi käyttäytyä eri tavalla kuin ennen, vetäytyy tai alkaa käyttäytyä aggressiivisesti, kannattaa keskustella lapsen huoltajan kanssa, onko perheessä mahdollisesti tapahtunut jotain.

Vaikeiden asioiden rohkea kohtaaminen on menestyksen kokeneen perheen kunnioittamista. Surua ja kriisiä ei tule väistellä. On lapsen etu, että muutkin lapsen arjessa olevat aikuiset tietävät perheen mahdollisesta kriisistä ja pystyvät siten tukemaan lasta sensitiivisesti.

– Mentalisaatio on pyrkimys nähdä lapsen käyttäytymisen taakse. Se on pysähtymistä lapsen kiukun äärelle, voisiko käyttäytymisen taustalla olla jotain, mikä liittyy menetykseen tai kriisiin. Herkässä tilanteessa on arvokasta, jos aikuinen pystyy suhtautumaan lapseen myötätuntoisesti ja uteliaasti tarjoamalla lapselle turvallisen tilan ja hetken erilaisten tunteiden jakamiseen ja osoittamiseen.

Arjen jatkumisen mahdollistaminen on tärkeää. Elämä jatkuu, mikä ylläpitää toiveikkuutta.

–  Koko perhe hyötyy siitä, että varhaiskasvatuksessa lapsen ympärillä on turvallisia ja sensitiivisiä aikuisia, jotka ovat avoimia vastaanottamaan lapsen tunteet ja tukevat lasta surun käsittelyssä. Kun lapsen arjen rutiinit pyörivät kodin ulkopuolella, se on vanhemmille valtava tuki surun keskellä.

Teksti Päivi Romppainen

Kuva Tapani Romppainen

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 5/22 (ilm. 8.10.).

Lisätietoa

• Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempainnetti, https://www.mll.fi/vanhemmille/
• Soili Poijula: Lapsi ja kriisi, Selviytymisen tukeminen, Kirjapaja 2016