”Lasten kysymykset avaavat mahdollisuuden dialogiin aikuisen kanssa. Kysymyksiin ei välttämättä ole aina yhtä oikeaa vastausta. Aikuisen tehtävä onkin ohjata lapsen ajattelua uusiin suuntiin ja kysymyksiin. Katsomuskasvatuksessa tarvitaan sekä avointa keskustelua että pedagogisesti suunniteltua ohjattua toimintaa”, sanoo kasvatustieteen maisteri ja tohtorikoulutettava Katja Castillo.

Yhteiskunnassa on yhä enenevässä määrin erilaisuuden kohtaamisen haasteita. 

Kasvatustieteen maisteri ja tohtorikoulutettava Katja Castillo on kiinnostunut selvittämään, miten yhteiskunnassa voitaisiin kohdata eettisesti erilainen ja erilaisuus, ja miten sitä voisi teoretisoida muuten kuin negatiivisuuden kautta. Miten kohdata toiseus, jota jollakin tavalla jopa pelättiin sanoittaa.

– Valitsin tutkimukseni kohteeksi lapset, joita aikuiset pitävät jollain tavalla oman elämänsä jatkeena. Todellisuudessa lapsella on kuitenkin oma maailmansa, kulttuurinsa ja katsomuksensa. Pohdin, miten kasvattaja voisi ohjata lasta toisena ja nöyrtyä kasvattajana lapsen maailman äärelle.

Katja Castillo soveltaa kasvatukseen Emmanuel Levinasin filosofiaa ja tarkastelee lapsen ja aikuisen välistä suhdetta, miten se rakentuu dialogisessa mallissa. Tutkimuksessaan hän käsittelee pedagogisen suhteen uudelleen määrittelyä.

Miksi Castillo sitten haluaa tutkia juuri filosofi Emmanuel Levinasin ajatuksia? Mitä annettavaa 1900-luvun alussa Liettuassa syntyneellä ranskalaisella filosofilla voi olla nykyaikaiseen suomalaiseen varhaiskasvatukseen?

– Levinas oli oman elämänsäkin kautta moninaisuuden rajapinnalla oleva ajattelija. Hän oli juutalainen ja maahanmuuttaja. Hän joutui oman ajattelunsa ja taustansa takia sorretuksi ja väkivallan kohteeksi. Ajattelin, että hänellä voisi olla sanottavaa vallitsevaan tilanteeseen, jossa erilaisuus on yhä näkyvämpää, ja jonka kohtaaminen on läsnä meidän jokaisen arjessa.

Levinasin filosofiassa on uskonnollinen aspekti. Toiseudesta puhutaan myös pyhyyden kautta.

– Tämä ulottuvuus tuntui kiehtovalta. Uskonto ja katsomuksiin liittyvä erilaisuus on yhteiskunnassamme tällä hetkellä lähes kokonaan vaiettu. Julkisessa keskustelussa tulevat esiin vain ääripäät. Välimaastoon jää kuitenkin valtavasti ihmisiä, joiden katsomus on jotain näiden väliltä.

Pedagoginen suhde

Oulun yliopisto on mukana Helsingin yliopiston koordinoimassa hankkeessa Monikatsomukselliset oppimisen tilat varhaiskasvatuksessa, jossa etsitään vastausta katsomuskasvatuksen kysymyksiin. Hankkeen painopiste on kehittää katsomuskasvatusta osana varhaiskasvatuksen työntekijöiden ammatillisuutta. Castillo toimii hankkeen projektisuunnittelijana.

Levinasin filosofian toimivuutta on testattu Oulussa käytännön työssä sekä kuuntelemalla varhaiskasvattajien kokemuksia. Teoria on läheisessä suhteessa käytännön työn kanssa.

– Siinäkin dialogisuus on ollut tärkeää. Teoria ei jää vain teoriaksi, vaan keskustelee käytännön työn kanssa.

Eettinen pedagoginen suhde vaatii keskustelun kasvattajan ja kasvatettavan välillä. Se on dynaaminen ja kiehtova suhde, mikä vaatii kasvattajalta kykyä havainnoida lapsen maailmaa.

– Lapsen maailma avautuu aikuiselle leikin, piirrosten ja spontaaninen kysymysten kautta. Se on pedagogisen suhteen ydintä. Kun aikuinen hiljentyy näiden äärelle, lapsi kokee tulleensa kuulluksi. Hänen maailmansa ympärille rakentuu laajempia kokonaisuuksia kasvattajan toiminnan kautta, mikä on mielestäni todella kiehtovaa.

Aikuiselta tämä vaatii avoimuutta ja ammattitaitoa olla lapsen asettamassa haastavassa paikassa. Kun aikuinen ei automaattisesti tyrmää vaikeaa kysymystä eikä hiljennä lasta, lapsi kokee olonsa turvalliseksi.

– Kasvattajan tulisi itsekin olla katsomusten suhteen utelias. Lasten kysymyksiin voi löytää uusia, luovia ja mielenkiintoisia tulokulmia, jotka kiehtovat lapsia eri tavoin.  

Katsomuskasvatusta keskellä arkea

Katsomuskasvatus on suhteellisen uusi alue, johon moni suhtautuu vielä varovaisesti, ja joka aiheuttaa myös hämmennystä. Katsomuskasvatus ei olekaan enää vain seurakunnan kanssa tehtävä yhteistyömuoto, vaan se onkin nyt varhaiskasvatuksen tehtävä, mikä haastaa koko työyhteisön.

Katsomuskasvatusta on usein helpompi lähestyä juhlien, perinteiden tai yhteisöjen yhteistyön kautta. Hiljentyminen lasten kysymysten äärelle saattaa olla vaikeaa.

Lapsi hukkuu helposti erilaisten oppimisalueiden odotusten alle. Kaiken päälle tulee aikuisten kanssa tehtävä yhteistyö. Katsomuksellisiin tiloihin ei voi lähteä tutustumaan ilman vanhempien tai huoltajien lupaa. Juhlia järjestettäessä on huomioitava tasapuolisesti kaikki perheet.

– Ei ehkä huomata, että lapsi saattaa esittää katsomuksellisia kysymyksiä kesken arkisten touhujen. Kun lapsi kysyy, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä on kaunista tai mikä on hyvää, tilanne on luonnollinen kasvatuskatsomuksen paikka.

Katsomuskasvatuksen vaikeus saattaa kummuta myös kasvattajan omasta pelosta keskustella erilaisista näkemyksistä.

– Vanhempien kanssa ei ehkä uskalleta ottaa puheeksi katsomuksellisia asioita, sillä pidämme niitä perinteisesti yksityisinä asioina. Perheillä saattaa olla näihin kysymyksiin hyvin erilaisia vastauksia. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kasvattajalla tulee olla kysymyksiin valmis vastaus. Katsomuskasvatuksessa niitä ei välttämättä ole.

Castillo on huomannut, että kaikista peloista ja varovaisuudesta huolimatta varhaiskasvattajat ovat hyvinkin taitavia keskustelemaan katsomuksista lasten kanssa.

– He ovat siinä ehkä taittavampia kuin itse tiedostavat. Kasvattajat tarvitsevat pikemminkin herättelyä siihen, että he osaavat tämän. Jostain syystä monet pelkäävät käyttää katsomuskasvatuksessa omaa ammattitaitoaan, mikä muilla kasvatuksen alueilla toimii erittäin hyvin.

Teksti Päivi Romppainen

Kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 2/2021 (ilm. 2.3.)