Milleniaalien tavoittaminen kirkossa ei onnistu takertumalla vastakkainasetteluihin. Sen sijaan kirkon pitäisi kyetä avaamaan keskusteluja niistä asioista, jotka yhdistävät, sanoo strategisen viestinnän ja vaikuttamisen ammattilainen Olli-Pekka Koljonen.

Kirkossa koetetaan päästä selville siitä, miten milleniaalien kanssa pitäisi tehdä. Aluksi puhuttiin nuorista aikuisista, jotka putoavat toiminnan ulkopuolelle. Sitten havahduttiin siihen, että kirkon kannanotot tai niiden puute saivat monet tästä sukupolvesta eroamaan kirkosta. Nyttemmin on havahduttu siihen, että milleniaaleista yllättävän monet eivät kasta lapsiaan.

Jotain pitäisi keksiä, että kirkko pysyisi kuvioissa mukana.

Ellun kanat -viestintätoimistossa johtavana asiantuntijana työskentelevä Olli-Pekka Koljonen on muun muassa toiminut ministerien erityisavustajana, kuntapoliitikkona, Allianssin varapuheenjohtajana. Hän on itse milleniaali. Millaisia neuvoja hän antaisi kirkolle kohtaamiseen oman sukupolvensa kanssa?

Milleniaalit haastavat arvoista käsin

”Ainahan on olemassa luontainen ristiriita nuorten ja kulloinkin organisaatioita hallitsevien välillä. Niin kuuluukin olla. Nuoret haastavat vallassa olevaa väkeä, niin kuin Elonkapina nyt haastaa vallanpitäjiä”, Olli-Pekka Koljonen toteaa.

”Milleniaaleissa on monenlaisia näkemyksiä, arvoja ja ryhmiä. Osa saa yhteiskunnallisessa keskustelussa äänensä paremmin kuuluviin kuin toiset. Yhdistävä teema on polarisaatio: on hyvin erilaisiksi hajonneita ryhmiä. Siitä tulee haasteita etenkin viestintään. Jos tässä mediamaailmassa yrittää puhutella, tulee aina loukanneeksi jonkun ja joku suuttuu ja sitten nousee kohu. Jos puolestaan koetetaan puhua kieli keskellä suuta, ei sanotakaan yhtään mitään.”

”Tämän sukupolven kohdalla on nähtävissä, että luottamus korporaatioihin ja instituutioihin järkkyy kautta linjan. Aiemmin kuuluttiin luontevasti moniin yhdistyksiin ja ammattiliittoon – nyt kaikkea tätä haastetaan. Siihen kai liittyy tietty yksilöllistymisen ja arvomuutos”, Koljonen miettii.

”En tosin ole vakuuttunut, että tämä arvojen liberaalistumisen muutos kulkisi läpi koko sukupolven. Nuorissa kasvaa myös konservatiivisuutta, joka saa omanlaisiaan muotoja. Helsingin Kallio on ehkä esimerkki yhdestä ääripäästä, jossa asuvia yhdistää tietynlainen elämäntapa, koulutus ja liberaalit arvot, ja sitten toisessa ääripäässä on maaseudun paikkakuntia, joilla kasvaa hyvinkin konservatiivista nuorisoa.”

Vastakkainasettelun sijalle kuuntelemista

”Arvojen korostuminen kuuluu tähän aikaan ja se on hyvä asia. Uskon, että arvoihin liittyvät kysymykset on mahdollista yhteensovittaa, kunhan ei loukata toista eikä toisen näkemystä. Mutta arvokeskustelu on vaikea pitää mittasuhteissa, joissa ei tuohduta ja eskaloiduta.”

Koljonen huomauttaa, että arvoasioissa toisia voidaan loukata myös sillä, että ollaan liian hitaita reagoimaan.

”Esimerkiksi kirkolliskokous on nopeassa maailmassa niin hidas toimija, että se alkaa jo loukata niitä, jotka odottavat kirkolta muutoksia itselleen tärkeissä asioissa. Olen itse aikanaan eronnut kirkosta siksi, että se ei vaikuttanut millään muuttuvan. Sitten liityin takaisin, mutta yhä ne samat muuttumattomuudet ärsyttävät.”

”Kaikki yhteiskuntaa leikkaavat instituutiot, perinteiset puolueet, ammattiyhdistysliike ja kirkko, ovat suurissa haasteissa näiden asioiden kanssa. Silti ne kaikki edelleen sinnittelevät tässä ja yrittävät hakea paikkaansa.”

”Kannustaisin kirkkoa käymään vaikeaksi koettuja keskusteluja ja purkamaan jännitettä eri arvolähtökohdista tulevien välillä, vaikka sitä jännitettä välillä tuntuu vain tulevan lisää. Keskustelua pitää käydä, jotta kyetään ymmärtämään erilaista ajattelua, jotta kaikki voisivat kuulua kirkkoon: milleniaalit, konservatiivit, liberaalit ja erilaiset maallistuneet.”

Kirkko sanoo olevansa kiinnostunut ihmisistä ja heidän elämästään. Koljosen mielestä sen pitäisi näkyä asenteessa.

”Jos ihmisten elämän asiat ovat tärkeitä, ei ehkä kannata taistella niitä vastaan, vaan niiden puolesta?”

Omaa ydintä ei voi vaihtaa

”Lähtökohtaisesti organisaatioiden ja instituutioiden pitäisi oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään ihmisiä paremmin, sitä että on erilaista ajattelua. Ja oman ydintehtävän ympäriltä pitäisi löytää sellainen nuotiotuli, jonka äärelle erilaiset ihmiset sitten voisivat kokoontua. Mutta usein reaktio on se, että myötäillään liikaa ja lähdetään sinkoilemaan sinne ja tänne.”

Koljosen mielestä kirkon kannalta on hankalaa, että kun suhtautumista milleniaaleihin ja kaikkiin muihin erilaisiin ryhmiin pohditaan, kirkossa päädytään reagoimaan ulkoa tuleviin paineisiin, sen sijaan että kirkko etsisi ja löytäisi vahvemmin oman paikkansa, jossa seisoa.

”Aina, kun kirkko reagoi, se häviää”, Koljonen sanoo.

”Appiukkoni on rovasti, ja kuuluu kirkon konservatiiviseen kulmaan. Olemme puhuneet paljon siitä, miltä hänen korvissaan kuulostaa se keskustelu kirkossa, joka miellyttää itseni kaltaista liberaalia ihmistä. Häntä painaa se, että kirkko alkaa keskittyä liikaa maallisiin kysymyksiin, kun sen pitäisi puhua opetustehtävästään. Ymmärrän häntä kyllä hyvin ja ehkä tämä kuvaa sitä ongelmaa, joka reagointiin ja myötäilyyn liittyy.”

”Ja kyllä minusta kirkon piiriin pitäisi löytää sanoman kautta. Kirkko on sidoksissa Raamattuun ja omaan oppiinsa. Niistä sen pitäisi puhua, mutta löytää ajankohtaiset teemat. Tässä läpeensä kilpaillussa yhteiskunnassa, missä on paljon mielen pahoinvointia, löytyisi paljon inhimillisen arvon ympäriltä kristillisestä sanomasta.”

Ohi päivittäisriitojen, kohti yhdistäviä asioita

”Jos nykyiset kehityskulut etenevät, edessä on kirkolle karu polku. Mitäs jos sitä kirkkoa lopulta vaan ei enää kohta tarvita? Jos kirkolla ei ole ihmisille merkitystä, sille ei mahda mitään. Sekin on vaihtoehto. Itse en toivo, että niin käy.”

Käynnissä olevat kehityssuunnat otetaan helposti annettuna. Koljonen pitää sitä fatalistisena, kohtalonuskoisena ajatteluna. Historian tarkastelu osoittaa, että erilaiset vaiheet seuraavat toisiaan. Jokin iso tapahtuma voi taas kääntää asioiden kulun kirkon suhteen. Mutta paljon enemmälti on kirkon omissa käsissä nyt ja tässä, miten itse muuttaa omaa tilannettaan.

”Vierastan ajatusta siitä, että meillä on yksi 'minunmielisten' kirkkoporukka tuolla ja toinen täällä. Itse näen, että pitäisi kaikessa pyrkiä siihen, että silta näiden välillä rakentuisi. Kaltaistensa kanssa kokoontuminen on tietysti luonnollista, mutta päivittäisriitojen ohi pitäisi silti uskaltaa koettaa kulkea”, Koljonen sanoo.

Suomessa tunnetaan vahvaa arvostusta sitä kohtaan, mitä kirkko tekee ja on tehnyt. Asettumalla oikeiden asioiden puolelle voidaan löytää kohtia, joissa liberaali-konservatiiviakseleiltakaan ei tule vastakkainasettelua.

”Mitäpä, jos haettaisiin sellaisia kohtia ”mitä niille ihmisille kuuluu” -näkökulmasta? On paljon tyhjiötä. Miten me voimme tässä maailmassa, joka on nopea, kilpailtu ja kova? Tähän tyhjiöön kirkko ei nyt oikein uskalla puhua.”

Koljosta askarruttaa, miten paljon kirkossa puhutaan lähinnä toisille kirkon sisällä.

”Pitäisikö meidän puhua ihmisille? Kirkon täytyy pitäytyä opeissaan, mutta on hassua puhua niitä tyhjille seinille.”

”Kirkon piirissä kyllä käydään todella hyvää keskustelua, mutta kun jotain pitäisi tehdä, se halvaantuu. Sitten käydään hienosäätökeskustelua, kun koko maisema muuttuu. Tarvitaan tuoreempia näkökulmia ja rohkeutta.”

”Eihän se helppoa ole. Jos nämä erot olisivat helposti yhteensovitettavissa, ne olisi toki jo sovitettu.”

Päätepiste voi olla kirkon jakaantuminen

”Jos katsoo kirkkoon kuuluvien määrää, siinä on mittavia eroja. Olen itse Viitasaarelta kotoisin. Siellä ylioppilaat menevät yhä kirkon pihaan ja heistä otetaan kuvat. Täällä Helsingissä on toinen tilanne. Ettei haluta suvivirttä laulaa, ei se ole loukkaavaa, vaan se vaan on niin. Helsingin piispan kenttä on ihan eri kuin Lapuan piispan”, Olli-Pekka Koljonen miettii.

Tällaisten alueellisen eron syvenemisen voi pelätä kirkossa johtavan rajuunkin alueelliseen eriytymiseen. Tällä hetkellä on vaikeuksia löytää keinoja rakentaa yhteyksiä näiden erojen yli.

”Kehityskulkuna voi tietysti olla, että kirkko hajoaa erilaisiksi pienemmiksi kirkoiksi. Se ei ole mahdoton,
eikä välttämättä huonokaan vaihtoehto. Historiallisestihan näin on tapahtunutkin. Mutta itse uskon, että nykyinen kirkko pystyy löytämään erilaisia kokoavia teemoja armon käsityksen ympäriltä, jotka puhuttelevat liberaalia ihmistä, joka näkee ihmisoikeuskysymykset ja inhimilliset arvot tärkeinä.”

”Vahingollisinta on jäädä jumiin keskusteluihin, jotka jakavat ja polarisoivat entisestään. Vaikka itsekin pidän esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koskevia keskusteluja erittäin tärkeinä, kirkon pitäisi päästä ihmisiä jakavista riidoista niiden arvojen äärelle, jotka mahdollisesti yhdistävät.”

Teksti: Jaakko Kaartinen
Artikkeli on julkaistu Villi-lehdessä 5/2021

Jaakko Kaartinen

-