Yhteiskunnan kehitys muuttaa pelisääntöjä. Kouluyhteistyö vaatii seurakunnalta tarkkuutta, sanoo opetusneuvos Kati Mikkola.

Täytyy hahmottaa, miksi ja mihin pyrkien yhteistyötä eri tilanteissa tehdään?

Opetushallitus valmistelee perusopetukseen ja lukioon uusia ohjeistuksia, joilla säädellään ja ohjeistetaan seurakuntien ja muiden uskonnollisten yhdyskuntien tekemää kouluyhteistyötä.

Päivitetyn ohjeistuksen valmistuminen on koronan takia hieman viivästynyt, mutta se on tulossa ennen pitkää, kertoo opetusneuvos Kati Mikkola.

”Lähtökohtana niissä ovat eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen tekemät kanteluratkaisut, joiden perusteella aiempia ohjeita tullaan täsmentämään. Nämä koskevat esimerkiksi kirkkotilan käyttöä koulun juhlissa ja aamunavauksia.”

Kanteluratkaisujen perusteella esimerkiksi seurakunnan pitämät yleishumanistiset aamunavaukset ovat tulevaisuudessakin sallittuja. Se, että seurakunnan työntekijä on niitä pitämässä, ei tee niistä automaattisesti uskonnollisia tilaisuuksia.

”Kirkkotilan käyttö koulun yleissivistävässä opetuksessa on sallittua, mutta apulaisoikeusasiamiehen päätöksen muotoilussa sen käyttöä koulun juhlien pitopaikkana pidetään ongelmallisena – vaikka se ei olekaan lainvastaista. Opetushallituskaan ei suosittele kirkkotilan käyttöä koulun yhteisissä juhlissa. Jos kirkkotilaa kuitenkin käytetään, juhlan kokonaisuuden arviointi on sekä koulun että seurakunnan puolelta erityisen tärkeää. Koulun yhteiset juhlat eivät saa olla uskonnollisia tilaisuuksia”, Mikkola sanoo.

Uusi ohjeistus ei tule leikkaamaan yhteistyön mahdollisuuksia. Voi ajatella, että täsmällisemmät pelisäännöt kiperimmissä kysymyksissä suojaavat seurakuntien tekemän kouluyhteistyön mahdollisuuksia tulevaisuudessakin.

Uskonnollisesti sitouttamatonta yhteistyötä

Suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena on, että opetuksessa otetaan huomioon paikalliset olosuhteet. Opetus suunnitellaan oppilaiden elämänpiirin lähtökohdista: Opetushallitus antaa opetussuunnitelman perusteet, jotka ovat pohjana kussakin kunnassa tehtäville opetussuunnitelmille, joita koulut sitten soveltavat opetuksessaan.

Seurakunnat on mainittu jo opetussuunnitelman perusteissa mahdollisena yhteistyötahona. Kuntakohtaisesti voidaan kirjata opetussuunnitelmaan tarkempi kuvaus seurakunnan roolista ja yhteistyön muodosta. Viime kädessä jokaisessa koulussa sitten käytännössä päätetään, mitä yhteistyössä tehdään – kunhan se ei loukkaa ohjeistuksen kirjainta tai henkeä.

Mikään ei siis velvoita kouluja yhteistyöhön seurakunnan kanssa, mutta yhteistyön muotojen luovalle kehittämiselle ei ole myöskään estettä.

”Valtakunnallisia ohjeita kuitenkin on aina noudatettava. ’Uskonnollisesti sitouttamaton’ on minusta hyvä termi kuvaamaan sitä luonnetta, joka koulun opetuksella tulee olla. Siten oppilaiden tulee saada tutustua esimerkiksi eri uskontoihin osana yleissivistävää opetusta, vaikka ne eivät kuuluisikaan oman perheen vakaumukseen. Opetuksen tulee tarjota kaikille valmiuksia elämään, ja uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys on jokaiselle ihmiselle tärkeää.”

Kysymys siitä, mikä on uskonnollisesti sitouttamatonta ja mikä uskonnon harjoittamista, on kuitenkin mutkikas ja edellyttää jatkuvaa tarkkuutta ja hienovaraista lähestymistapaa sekä koulun että seurakunnan puolelta. Yksiselitteisiä rajoja ei siihen voida vetää, vaan aina on mietittävä myös toiminnan tarkoitusta, intentiota. Miksi ja mihin pyrkien jotain tehdään?

”Uskonnon opetuksen kannalta seurakunnan tarjoamat oppimisympäristöt ja niihin liittyvä pedagogisen osaaminen ovat tärkeitä. Kirkkotiloja olisi mahdollista käyttää nykyistä enemmän myös oppiainerajat ylittävässä opetuksessa tutustuttaessa esimerkiksi arkkitehtuuriin, taiteeseen ja kulttuuriperintöön.” Mikkola sanoo.

Ekumenialla ja uskontodialogilla tilausta

Opetushallituksen ohjeistukset perustuvat lainsäädäntöön.

Lainsäädännön kehittyminen muokkaa tulevaisuudessakin seurakuntien mahdollisuuksia toimia koulun kanssa. Nykyisistä kouluyhteistyön koreista voi jokin pudota kokonaan poiskin, jos lainsäätäjä niin määrittelee. Syy ei ole halu hankaloittaa kirkon toimintaa, vaan yhteiskunnan muuttuminen.
Julkinen valta on uskonnollisesti ja katsomuksellisesti neutraali.

”Mitään yksittäisiä uskontoja ei siis voida suosia, vaan koulujen kanssa tehtävän yhteistyön tulisi olla mahdollista kaikille yhtäläisesti. Suomessa tilanne on kuitenkin se, että evankelisluterilaisen kirkon seurakunnilla on huomattavan paljon resursseja ja muilla ei. Koulun puolelta se saattaa silloin johtaa jopa siihen ratkaisuun, ettei varmuuden vuoksi tehdä yhteistyötä kenenkään kanssa”, Kati Mikkola selittää.

Ekumeeniset ja uskontodialogiset hankkeet voisivat toimia tulevaisuudessa yhtenä keinona turvata seurakuntien ja uskonnollisten yhdyskuntien kouluyhteistyötä. Opetushallitus suhtautuukin tällaisiin hankkeisiin varsin kannustavasti.

”Itse näen ekumeenisen toiminnan rakentavan dialogisuutta. Sellainen luonnollisesti tukee opetussuunnitelman arvoperustaa. Toki on seurakuntien harkinnassa, halutaanko tällaisessa edetä, ja koulut tekevät päätöksensä paikallisella tasolla itse; Opetushallituksella ei ole mandaattia määräämiseen.”

Vuoropuhelu on mallina joka tapauksessa tarpeellista nykyaikana. Mikkola ei pidä poissuljettuna, että Opetushallitus voisi olla tukemassa uusia ekumeniaan ja katsomusten dialogiin liittyviä yhteistyökokeiluja.

”Ja joillain paikkakunnilla on tehty pitkäänkin ekumeenista yhteistyötä.”

Uskontodialogisten mallien kehittely on tarpeellista siksi, että suomalaiset muuttuvat. Islamin opetuksessa on jo enemmän oppilaita kuin ortodoksisen uskonnon opetuksessa. Osassa kunnista 98 prosenttia oppilaista on evankelisluterilaisen uskonnon opetuksessa, mutta osassa suurten kaupunkien kouluja enemmistö islamin ja elämänkatsomustiedon opetusryhmissä.

Huomioidaan vakaumukselliset erot!

”Lainsäädäntö turvaa sekä positiivista että negatiivista uskonnonvapautta. Näiden sovittelusta kouluyhteistyön ohjeistamisessa on kysymys. Koulun opetuksen, myös uskonnon opetuksen, tulee olla uskonnollisesti sitouttamatonta. Sama koskee koulun yhteisiä juhlia. Lisäksi koulun on kuitenkin mahdollista järjestää koulutyön yhteydessä uskonnollisia tilaisuuksia, kuten jumalanpalveluksia tai uskonnollisia päivänavauksia. Näille on järjestettävä vaihtoehtoista toimintaa ja perheet saavat valita, kumpaan oppilas osallistuu. Ohjeistuksilla huomioidaan vakaumukselliset erot.”

Kati Mikkola sanoo, että seurakuntien ja koulujen yhteistyön selkeyttämisessä on päästy eteenpäin. Kirkon käyttämä korimalli konkretisoi asiaa hyvin.

”Jonkin verran korien suhteen on epäselvyyttä, ja meille Opetushallitukseen tulee sen tiimoilta vanhemmilta kyselyitä. Paikallisella tasolla on koulukohtaisesti edelleen käytänteitä, jotka eivät ole ohjeistusten mukaisia.”

”Mutta arvioisin, että jatkuvasti kouluyhteistyötä tekevien seurakunnan työntekijöiden osalta yhteystyön pelisäännöt osataan yleensä hyvin.”

Seurakuntien ja koulujen tekemät yhteistyösopimukset ovat erinomainen tapa vakioida kouluyhteistyötä. Mikkola huomauttaa, että ne eivät kuitenkaan saisi johtaa siihen, että evankelisluterilaisia seurakuntia yhteistyökumppaneina alettaisiin suosia. Koulujen tulisi muistaa tasapuolisuus eri yhteistyökumppaneita kohtaan.

Koulut ja seurakunnat ovat löytäneet yhteistyön pintaa myös vuorovaikutustaitojen opettamisesta ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tuesta. Näissä neljännen korin mahdollisuuksissa näyttää olevan kasvun varaa.

”Evankelis-luterilaisilla seurakunnilla on nuorisotyössä hyvää osaamista sellaiseen. Tekee kuitenkin hyvää miettiä asiaa myös niiden näkökulmasta, jotka eivät ole luterilaisia – vaatii tarkkuutta, ettei toimintaan tule piiloagendaa. Neljäs kori on tarkoitettu kaikille oppilaille, joten koulun avoin viestintä ja yhteistyö vanhempien kanssa on tärkeää tällaista yhteistyötä tehtäessä.”

Kirkon ja koulun suhde muotoutuu jatkuvasti

”On vaikea ennustaa, mihin suuntaan koulujen ja kirkon tiet kulkevat. Tähän suhteeseen ja käytännön ratkaisuihin liittyviä kysymyksiä puidaan jatkuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Toinen puoli haluaa karsia uskonnon kaikista julkisista tiloista pois, toiset taas haluavat rakentaa yhteiskuntaa, jossa kaikenlainen uskonto voisi olla luontevasti läsnä.”

Kati Mikkola sanoo, että usein kysytään, millainen järjestelmä olisi, jos se suunniteltaisiin puhtaalta pöydältä.

”Puhdasta pöytää ei kuitenkaan ole: koulujen ja seurakuntien välinen yhteys ja uskonnon opetuksen malli ovat osa on historiallista jatkumoa. Toisaalta tulevaisuuden kehityssuunnat eivät ole sementoituja nykyiseen tapaan toimia. Katsomusopetuksen mallit eri puolilla Eurooppaa ovat hyvin erilaisia. Siihen vaikuttavat historialliset tekijät sekä uskonnollisten ja katsomuksellisten tilanteiden erot, ja niitä eroja on toki alueellisesti myös Suomessa.”

”Virkamiehillä ei kehityksen suhteen ole omia tavoitteita. Me toimimme lakien perusteella. Viime kädessä demokraattisesti valitut lainsäätäjät ovat ne, joilla päätösvalta tulevaisuudesta on.”

Teksti: Jaakko Kaartinen
Artikkeli on ilmestynyt Villi-lehden numerossa 1/2021