Mitä on paljon puhuttu nuorisotyön vaikuttavuus? Seurakunnan nuorisotyönohjaaja, kasvun tavoitealueen pappi ja valtakunnallisen järjestön nuoret vapaaehtoiset kertovat, miten syntyy halu kantaa vastuuta.

"Nuorisotyön vaikuttavuus ei lähde siitä, miten minä haluaisin maailmaan vaikuttaa. Kiinnostavaa on se, mitä ajatuksia nuorilla on maailmasta, mitä huolia heillä on tai mitä he ajattelevat lukiessaan vaikka uutisia”, linjaa Kallion seurakunnan pastori Laura Huovinen. Hän uskoo nuorisotyön vaikuttavan paitsi yksilöihin, myös koko yhteiskuntaan sitä kautta, että yksilöt vahvistuvat.

Huovinen johtaa Helsingin keskustan seurakuntien yhteistä nuorten Taloa. Sen toiminta-ajatus on mahdollistaa nuorten itse suunnittelema toiminta.

“Tehtävämme ei oikeastaan ole ohjata sitä, mihin suuntaan nuoret haluavat maailmaa muuttaa. Tehtävämme on antaa välineitä ja voimaa sekä varustaa nuoria vaikuttamaan omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan”, hän sanoo.

Parasta vaikuttamista on tuki tulevaisuuden vaikuttajille

Huovinen katsoo, että kirkko on aina vaikuttanut yksilöiden elämään. Yhteiskunnallinen ulottuvuus korostuu nykyisin, kun kirkon asema ja rooli on avoin. Ihmiset miettivät, onko kirkolla annettavaa ja miten se vaikuttaa. Kirkossa ei enää voida pyrkiä vaikuttamaan ihmisiin ikään kuin ylhäältä päin. Muutoksessa on kysymys vallan uudelleen jakamisesta.

“Mahdollistaminen ja omistajuuden antaminen nuorille on paitsi trendi, myös viisautta”, hän sanoo. Talon tavoite on tarjota nuorille henkisesti ja fyysisesti turvallinen tila ja lisätä nuorten elämänhallintaa.

“Sillä on hirveän iso merkitys pirstoutuneessa yhteiskunnassa. Työllä on ehkäisevä vaikutus ja joskus myös korjaava vaikutus. Emme kysele taustoja- ei ole merkitystä, kuuluuko kirkkoon tai mikä jumalasuhteen tila on. Tarjoamme moniammatillista sparrausta paitsi ihmissuhteissa, myös jumalasuhteessa. Nuoria vaivaa vakava aikuisen puute. Perheissä on niin paljon kaikkea, että nuori nauttii paikasta  jossa hänet otetaan vastaan”, Huovinen kuvailee. Talo tavoittaa hänen mukaansa hyvin erilaisia nuoria eri lähtökohdista.

“Kirkossa on paljon historiaa siinä, että kohdennetaan nuorisotyötä tietyntyyppisille ihmisille. Toiminta on ollut perinteisesti sisällöllisesti sellaista, että se edellyttää nuorelta turvallisuudentunnetta ja oppimiskykyä. Erityisnuori ei enää tarkoita nuorta, joka lähetetään jonnekin tarkkikselle. Nykyisin tärkeää on riisua mahdollisimman paljon leimoja, joita synnynnäisistä tekijöistä tulee. Koko kirkossa siihen on vielä matkaa”, Huovinen sanoo.

Hänestä kirkossa on liian vähän etsivää nuorisotyötä.

“Kykyä on, mutta se ei ole ollut johdon prioriteettina. Toistaiseksi meillä on myöskin sen verran hyvä rippikoulusyöttö, ettei tavoittavuutta ole tarvinnut miettiä. Tietenkin yksi kysymys on se, kuinka paljon isoskoulutuksesta tippuu nuoria, joille seurakunta ei tarjoa mitään.”

Talolla järjestetään nuorille myös vaikuttamistyön seminaarin helmikuussa.

“Ajatus on auttaa nuoria vaikuttamaan kirkossa, yhteiskunnassa ja globaalisti. Antaa välineitä ja tietoa siitä, miten vaikutetaan ja varustaa nuoria uuden kirkkolain muutosesityksen mukaan toimimaan alaikäisten alueellisissa vaikuttavuusryhmissä. Tarkoitus on moninaistaa päätöksiä tekevien joukkoa ja ottaa mukaan myös niitä, joille kirkko jätetään.” Seminaarille on luvassa jatkoksi vaikuttamistyön leiri.

Vaikuttavuus auttaa jaksamaan

Nuorisotyönohjaaja Jenni Surakka on työskennellyt Haagan seurakunnassa kymmenisen vuotta, ja sanoo näkevänsä nyt työnsä vaikutuksia.

“Nykyisin tapaan aikuisia, jotka haluavat kertoa, miten seurakunnan nuorisotyö ja vuodet nuorten Tönöllä vaikutti heidän elämäänsä. Jotta itse jaksaa, pitää nähdä työn vaikutus”, hän toteaa.

Haagan nuortentila Tönö on hänelle paikka, jossa vahvistetaan itsetuntoa, autetaan löytämään oma elämänpolku ja jaetaan uskonasioita.

“Siksi vielä jaksan näitä samoja asioita tehdä, kun tiedän, että sillä on merkitystä. Monia nuoria tapaan myös kahden ja usein näen, että vaikeatkin tilanteet voivat ratketa, kun saa yksilöllistä tukea. Suurin osa työstäni nivoutuu kuitenkin yhdessä tekemiseen ja yhteisöllisyyteen”, hän sanoo.

Surakasta tuli nuorisotyönohjaaja, koska oman seurakunnan pappi kysyi henkilökohtaisesti mukaan isoskoulutukseen. Itse hän ei olisi siihen hakeutunut ja siksi kutsun vaikutus oli suuri.

“Olin hankala nuori enkä ollenkaan pitänyt itseäni sellaisena, jota seurakunta tarvitsisi. En kokenut olevani kutsun arvoinen, mutta pappi näki minussa arvon. Hänellä oli taito katsoa ohi sen, mikä näkyy päällepäin.”

Isosena toimiminen on kuitenkin vaativa kesätyö, joka ei sovi kaikille.

“Perinteisesti nuorisotyö on rippikoulun työmaa. Toinen näkökulma unohtuu liian helposti: nuorisotyö on kasvun tukemista. Pitäisi muistaa kutsua kaikkia ”, hän toteaa.

Haagaan perustettiin nuorisoparlamentti muutama vuosi sitten. Aluksi kerättiin asiasta kiinnostuneita nuoria, tavoitteena oli saada ainakin isoskoulutuksen eri vaiheiden ihmisiä, mutta muitakin on saatu mukaan. Henkilökohtainen kutsu on osoittautunut tehokkaaksi.

“Parlamentti alkoi toimia niin, että minä esitän paljon kysymyksiä ja nuoret päättävät, mihin he tarttuvat. Itselläni on ollut ammatillisesti paljon oppimista tässä. Nykyisin minun on kysyttävä vähän kaikkea”, Surakka kuvaa muutosta.

Surakalle on ollut yllätys, että parlamentin nuoret ovat alkaneet itse kehittää seurakuntansa toimintaa.

“Nuoret halusivat esimerkiksi vierailla kaupungin muissa seurakunnissa ja tavata muita nuorteniltojen osallistujia, mutta myös käydä nuorten messuissa yllätysvieraina hankkimassa aitoja kokemuksia. Niiden kautta he halusivat peilata, mitä voisimme oppia omassa, miltä muualla tuntui ilmapiiri ja miten voisimme kehittää omaa toimintaamme. Olen  inspiroitunut siitä, että lähdemme näin katselemaan, ilman etukäteistä suunnitelmaa. Se voi tuottaa paljon enemmän kuin työntekijöiden oman pään sisällä tehdyt suunnitelmat”, hän kertoo.

Surakka näkee mahdollistajan tehtävän tärkeänä ja pitää nyt valittua tietä vaativana.

“Helpompaahan olisi päättää kaikesta itse”, hän sanoo. “Nuoret haluavat vaikuttaa seurakuntaan, kun heille on annettu mahdollisuus. Siinä on jotain sellaista, mitä haluaisin viedä eteenpäin. Toimintatapa voisi levitä koko seurakuntaan. Uskaltaisin sanoa, että koko seurakunta  lähtee tällä tavoin kehittymään.”

Yhteisistä päämääristä syntyy kokemus turvallisuudesta

Maria, Kalle, Sulo, Olavi, Sohvi ja Aleksi ovat 16-17-vuotiaita. Rippileiristä on pari vuotta, ja siinä ajassa heistä on tullut nuoristotyön vapaaehtoisia toimijoita, jotka vastaavat Herättäjä-Yhdistyksen paikallisista nuortentapahtumista omilla alueillaan.

“Ennen pelkäsin vastuuta, ajattelin etten osaa. Ilman näitä juttuja en tietäisi, miten uskaltaa ottaa vastuuta. Olen oppinut, ettei mokaaminen ole iso juttu. Isosena olemisen myötä aloin nauttia myös siitä, että luon tilanteita ja saan vastuuta asioista. Se on henkistä kasvua. Joskus kyllä pelottaa ottaa vastuuta muiden viihtymisestä. Jos ne eivät viihdykään, sitä miettii”, kertoo kuopiolainen Aleksi.

“Isosena ja alueyhteyshenkilönä olen kokenut sen ensimmäisen kerran, että minä olenkin se, joka huolehtii muista. Ensimmäisen kerran isosena minä olenkin se, jonka kanssa nuoremmat käyvät asioita läpi ja kertovat, jos heillä on kivaa tai ei ole”, oululainen Sulo sanoo.

Sulolle vapaaehtoistyön sosiaaliset tehtävät ovat opettaneet ottamaan enemmän vastuuta omasta jaksamisesta.

“Ennen isoskoulutusta mietin aina vain muiden viihtymistä. Nykyisin kuitenkin olen alkanut myös miettiä sitä, millaista minulla itselläni on."

Kuopiolaisen Marian mielestä isosena ja vastuuhenkilönä oleminen on opettanut, ettei tarvitse selvitä yksin.

“Muut tukevat ja auttavat, se on koettu ja se luo turvallisuutta. Isosena on välillä hankalaa, mutta niissä tilanteissa ei tarvitse pärjätä ilman apua”, hän sanoo.

Maria sanoo arvostavansa kokemaansa turvallisuutta.

“Turvallisuus tulee tasa-arvosta. Minulle se tarkoittaa, ettei tarvitse pelätä olevansa vääränlainen.”

Oululainen Sohvi kertoo, että nuorisotyössä hänestä on itselleen yllätykseksi sukeutunut luonteva esiintyjä, joka uskaltaa laulaa ja soittaa yleisölle. Hän kokee muiden tavoin rohkaistuneensa ja uskoo, että syy on ilmapiirissä.

“Valtakunnalliseen toimintaan tullaan haavoittuvina yhteen tuntemattomien kanssa. Kovat tyypit ja kiusaajat ja kiusatut – kukaan ei tunnista. Se on puhdas pöytä”, Aleksi uskoo.

Sulon mukaan olemisen vapauden tekee yhteinen päämäärä, joka on turvallisuudentunne.

Nuorisotyön vapaaehtoiset muuttavat käsitystä kirkosta

Nuoret ovat sitä mieltä, että kirkkoa pidetään yleisesti vaativana ja ahtaana.

“Moni puhuu kirkosta niin, että se on joku kultti, joka vaan kerää ihmisiltä rahaaa ja jossa pitää uskoa ja olla tietynlainen”, Aleksi sanoo. Kirkolla on kaikkien mukaan vähän nolo maine.

Mitä kirkon sitten pitäisi tehdä? Nuorten mukaaan mainostaa ystävyyttä.

“Adoptoin itse uskon ystävyyden kautta. Nuorisotyön pitäisi olla mahdollisuus ystävyyteen, ei mahdollisuutena kirkkoon tai uskoon”, Aleksi sanoo.

“Usko vahvistuu pikkuhiljaa ystävyyden kautta ja kirkon jutuissa on tärkeää, että epäileminen hyväksytään. Nyt uskosta on tehty mielikuvissa aita tai vaatimus, jota ihmiset eivät ylitä”, Maria jatkaa.

“Kirkossa pitäisi voida uskaltaa käydä vaikka ei uskoisikaan tai vaikka uskoisi eri tavalla kuin joku toinen.”

Olavia ei haittaa, että joidenkin mielestä usko Jumalaan on noloa.

“En ymmärrä mitä häpeämistä siinä on. Se on mun juttu, olen ylpeä siitä enkä aio sitä hävetä. Jos jotain ihmetyttää, selitän.” Myös Aleksi sanoo rohkaistuneensa viime aikoina miettimään, että asiasta voisi olla ylpeä. Siitäkin huolimatta, että saa helposti kielteisen leiman.

Nuorilla on vahva näkemys siitä, että ihmisillä on yleisesti liian vähän tietoa kirkosta. Heistä media ja uskonnonopetus antavat kirkosta kuvan, jossa ennakkoluuloille ruokitaan.

“Ihmiset yleistää kaikki kirkon ihmiset konservatiivisimman mukaan. Se, että uskoo, ei tarkoita, että jakaa samoja arvoja yhteiskunnassa”, hän sanoo. Kalle ei haluaisi kuulua kirkkoon, jossa ollaan kaikkea vastaan. Hänestä kirkon leima konservatiivisena voimana pitäisi poistaa.

“Mutta kirkon ongelma ratkeaisi sillä, että ihmiset alkaisi enemmän puhua näistä asioista yleisesti enemmän”, toteaa Maria.

Salla Ranta

Artikkeli on ilmestynyt Villi-lehdessä 1/2020