Seurakunta kuuluu jäsenilleen. Niinpä vapaaehtoiset tulisi nivoa sen toimintaan kautta linjan, sanoo Riitta Särkiö, joka työryhmineen laati raportin kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä.

Vapaaehtoiset ovat kirkolle elintärkeitä. Mutta kuinka kehittää vapaaehtoistoimintaa niin, että seurakunnasta tulisi kaikkien jäsentensä tasavertainen yhteisö?

Kolmisen vuotta sitten kirkkohallitus pisti pystyyn työryhmän, joka pureutui vapaaehtoistoiminnan haasteisiin ja mahdollisuuksiin Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Tulokset esiteltiin Tasavertaisina ja osallisina -raportissa, joka ilmestyi vuoden 2018 lopussa.

Mitä raportin ilmestymisen jälkeen on tapahtunut?

”Minulla on sellainen tutina, että ihmiset ovat oivaltaneet lisää yhteisöllisyydestä: että kaikkien seurakuntalaisten tulisi olla osallisia tästä hommasta – ja monessa seurakunnassa he sitä ovatkin”, sanoo työryhmän puheenjohtaja Riitta Särkiö, joka toimii varhaiskasvatuksen pappina Lahdessa.

Särkiön mukaan on ensisijaisen tärkeää, että vapaaehtoiset ovat kaikessa toiminnassa mukana suunnitteluvaiheesta lähtien.

”Yleisesti ottaen vapaaehtoistoiminnassa on seurakunnittain suuria eroja. On surullisia esimerkkejä siitä, kuinka seurakuntalaisen roolina on vain istua ja ottaa vastaan, kun taas toisissa seurakunnissa vallitsee pitkälle kehittynyt yhteisen tekemisen kulttuuri.”

Nyt Särkiö on huolissaan siitä, miten pitkä korona-aika on vaikuttanut kirkon vapaaehtoistyöhön.

”Ovatko työntekijät mahdollisesti unohtaneet, millainen työotemeillä pitikään olla kun palaamme uuteen normaaliin? Muistammeko silloin, että tämä on yhteistä työtä, jota meidän tulee yhdessä suunnitella ja toteuttaa?”

Poikkeusoloissa on laajalti palattu vanhoihin malleihin pakon edessä. Seurakuntalaiset eivät ainaole saanut kutsua avustajiksi striimattuihin jumalanpalveluksiin ja esimerkiksiviime keväänä Särkiökin avusti kirkon palvelevassa puhelimessa, koska vapaaehtoiset eivät päässeet päivystystiloihin.

Kaksisuuntainen asennemuutos tarpeen

Millaisilla rakenteilla vapaaehtoistoiminta saataisiin toimivaksi osaksi seurakuntaa?

”Ensinnäkin tarvitaan asennemuutosta, jotta ihmisillä olisi halua muuttaa ja kehittää olemassaolevia rakenteita. Vapaaehtoisista koostuvat luottamuselimet, kuten kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot, ovat toki rakenteita, joka tukevat seurakuntalaisten osallisuutta. Niitä täytyy kuitenkin käyttää käytännön työhön.”

Särkiö mainitsee raportissakin siteeratun seurakunnan, joka ei aloita mitään uutta toimintaa ilman vapaaehtoisia. Hänen mielestään kirkko tarvitseekin rakenteita enemmän pelisääntöjä ja tavoitteita, joihin työntekijöiden tulee sitoutua – samaten kuin seurakuntalaisten.

”Toimintakulttuurin tulee muuttua puolin ja toisin – ja onhan se jo monin paikoin muuttunutkin. Eikä yhdessä tekeminen ole mikään uusi keksintö; talkoot ja talkoohenki ovat aina olleet tärkeässä roolissa Suomessa.”

Särkiö peräänkuuluttaa siis kaksisuuntaista asennemuutosta: yhtäältä työntekijöiden ja toisaalta seurakuntalaisten parissa.

”Moni työntekijä kokee, että toteutan tämän jutun helpommin ja nopeammin ilman vapaaehtoisia, oman aikatauluni, haluni ja tavoitteiden mukaisesti. Suunnitelma menee kätevimmin maaliin, kun teen sen yksin tai työtovereiden kanssa. Ei tarvitse tavata vapaaehtoisia illalla eikä ottaa huomioon heidän kantojaan”, Särkiö kuvaa.

”Yhtä lailla esteenä saattaa olla seurakuntalaisten asenne: että en nyt jaksaisi ryhtyä puuhaan tai että esimerkiksi jumalanpalveluksessa avustaminen on liian pyhää puuhaa tavalliselle seurakuntalaiselle.”

Särkiö lisää, että ihmisten erilainen elämäntilanne on toki otettava huomioon. Ruuhkavuosia elävältä perheelliseltä ei voi vaatia, että hän osallistuu vielä parina iltana viikossa vapaaehtoistoimintaan.

”Hänellä on jo valtava kutsumus oman perheensä ja työnsä parissa. On aivan upea juttu, jos hän perheineen ehtii ja jaksaa osallistua perhemessuun. Meidän pitää säilyttää se luterilainen ajatus, ettei Jumalan armoa tarvitse ansaita olemalla valtavan hyvä ja aktiivinen toimija.”

Vapaaehtoistoiminta: haaste ja vastaus haasteeseen

Särkiön mukaan vapaaehtoistoiminnan houkuttelevuus lisääntyy polkuajattelulla. Tärkeintä on lähteä kulkemaan vapaaehtoisen polkua ja ymmärtää, etteivät tehtävät ole ikuisia.

”Henkilön ei tarvitse esimerkiksi vetää pienryhmää 10 vuotta, vaan toimelle sovitaan tietty aikaraami. Kun se on täyttynyt, työntekijä arvioi yhdessä vapaaehtoisen kanssa, haluaako tämä jatkaa tehtävää vaiko kenties vaihtaa johonkin uuteen, vaikkapa diakoniatyöstä lastenleirille. Houkuttelevuus vaatii myös sen, että vapaaehtoisia tuetaan ja kannustetaan”, Särkiö sanoo.

”Suomalaiset todella haluavat tehdä hyvää. Monet eivät kuitenkaan halua sitoutua pitkiksi ajoiksi vaan pistemäisesti ja projektiluontoisesti.”

Särkiö painottaa, että vapaaehtoistoiminnasta tulisi viestiä tehokkaasti. Tehtävien pitää olla yleisesti tiedossa ja vapaaehtoiset tulee valtuuttaa julkisesti kertomalla, ketkä tekevät mitäkin.

Toiminta vaatii lisäksi selkeää ja lämminhenkistä johtamista sekä vapaaehtoisiin että työntekijöihin päin. Hyvä johtaja kannustaa vapaaehtoisia, pitää heihin yhteyttä ja kyselee kuulumisia. 

”Vapaaehtoisten johtamisen tekee haastavaksi se, ettei esimiehellä ole heihin nähden samoja velvollisuuksia ja oikeuksia kuin työsuhteisiin työntekijöihin.”

Työntekijöiden suhteen vapaaehtoistyö edellyttää esimiehiltä, että he sisällyttävät työnkuviin ja tehtäviin vapaaehtoistoimintaa ja muistuttavat työntekijöitä huomioimaan vapaaehtoiset. Särkiön mielestä vapaaehtoistyön edistämisen pitäisi kuulua kaikkien seurakunnan työntekijöiden ydintyöhön.

Jarruttaako vapaaehtoisten tukemista työntekijöiden huoli siitä, että vapaaehtoiset tekevät heidän työnsä tarpeettomaksi?

”Seurakunnan työ on minusta niin laajaa, että sitä varmasti riittää. Myös vapaaehtoisten tukemisessa, rekrytoimisessa ja palkitsemisessa on työsarkaa. Heitä ei pidä jättää yksin.”

Särkiö muistuttaa, että työntekijöitä on jatkossa vähemmän Suomen kirkossa, koska talous ei veny enää entisen määrän palkkaamiseksi. Niinpä työntekijöiden tulee aktiivisesti tukea seurakuntalaisia.

”Työntekijät eivät omista seurakuntaa. Jäsenet omistavat sen. He ovat kutsuneet avuksi työntekijöitä, jotka tulevat ja menevät. Sen sijaan seurakunta on ja pysyy. Työntekijöillä on tietyt tehtävät, kuten papeilla kirkolliset toimitukset ja ehtoollispalveluksen toimittaminen. Nämäkin tarjoavat valtavasti mahdollisuuksia seurakuntalaisten toiminnalle.”

Kuvassa Riitta Särkiö on auttamassa ruotsalaisuuden päivän markkinoilla.

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 3/21, joka ilmestyi 29.4.

Teksti: Sinimaaria Kangas